Revonlahden historiikki

REVONLAHDEN HISTORIIKKI - kuinka tähän tultiin

Tästäkö se alkoi

Revonlahden ensimmäisistä asukkaista on tieto vuodelta 1548. He olivat neljä talollista; Mikko Hannunpoika sekä Antti, Lauri ja Paavo Hyttinen. Vuosisadan lopulla taloluku oli jo kahdenkymmenen paikkeilla ja vuoden 1598 kymmenysveroluettelon mukaan maaveroa maksaneiden talojen määrä oli 25. Seuraavien vuosikymmenten aikana asukkaita tuli rannikolta, Limingasta ja Siikajoelta. Melkoisen osan asukkaistaan Revonlahti sai kuitenkin Savosta; Hotakaiset, Hänniset, Kuroiset ja Turuiset. Tiedetään, että Siikajokivarren savolaisasutus ulottui Revonlahdella lähemmäksi rannikkoa kuin missään muualla Pohjois-Pohjanmaan jokilaaksossa.

Revonlahden kylä näkyy maanmittaaja Claes Claessonin vuonna 1653 laatimassa Salon ja Limingan pitäjänkartassa nimellä Refvolaxby.

Luonnon antimet

Revonlahden, niin kuin muidenkin Siikajokivarren kylien riistaisat metsät houkuttelivat jo varhain alueelle kaukaakin satunnaisia turkiseläinten pyytäjiä, vaikka monilla oli omakin erämaansa. Erämaa oli yhden tai useamman talonpojan valtaama alue, jonka rajat oli käyty. Se oli perittävää omaisuutta, mikä voitiin myydä, vaihtaa tai pantata. Asiasta saattoi sukeutua myös riitoja, joita kuvaa vuosisatoja kansan suussa säilynyt rallatus:

                                            ”Pyykönen Pyhäjoelta

                                            Tinatoppi Torniosta

                                            Pinolehto Laakkolasta

                                            Saaranen Savon rajoilta

                                            riitelivät riistamaista.”

Elettiin pääasiassa metsästyksellä ja kalastuksella, etenkin turkiseläinten pyynnillä, mutta jo 1500–600 -luvuilla maa- ja karjatalouden tuotteet alkoivat syrjäyttää lihariistan pyynnin. Revonlahtinen Juho Pehkonen eli Nupuli-Jussi oli Siikajokilaakson viimeisiä ammattimetsästäjiä. Hän pyysi ansoillaan lintuja, kärppiä ja kettuja. Jussi oli myös kylänsä ”rankkuri”, joka tappoi vanhat, sairaat kissat ja koirat, mädätti ruhot puuastioissa ja käytti lihat ansojensa syötteinä.

 Monet aikansa pääelinkeinoa kuvaavat paikannimet ovat peräisin näiltä ajoilta, kuten Revonlahden Ansakaarto.

Viljelyn ja karjanhoidon alkutaipaleelta

Paikasta toiseen siirtyvän kaskiviljelyn alkoi 1500-luvun loppupuolella syrjäyttää peltoviljely. Joillakin taloilla saattoi olla peltoviljelyn rinnalla niin kutsuttuja kaukokaskeja. Tällainen oli Revonlahden kantataloihin kuuluneella Nahkan talolla, Nahkalanahon kaskialue Lapinkylällä. Peltoviljelyyn liittyi oleellisesti karjatalous. Lehmän ohella tärkeitä kotieläimiä olivat lampaat, hevoset ja siat. Jo 1500-luvun lopulla tiedetään olleen 20-30 lehmän karjoja ja Siikajokilaaksossa tuotettiin voita vientiinkin. 1700- ja 1800-lukujen taitteessa revonlahtisia, huomattavia vointuottajia olivat Mikko ja Tapani Hämet sekä Tuomas Greus. Suo- ja luonnonniityt karjamajoineen, majaemäntineen ja paimenpoikineen olivat pitkän talven heikentämille eläimille taas ”uuden elämän alku”. Näihin aikoihin syntynyt sananparsi ”kesä keikkuen tulevi”, kertoo karjan talviruokinnan tasosta ja nälkiintyneiden eläinten kevätaurinkoon horjahtelusta.

1870-luvulle saakka tärkein viljelyskasvi oli ohra, sitten tulivat ruis ja kaura. Peruna syrjäytti 1700-luvun lopulla nauriin. Muita viljelyskasveja olivat peltoherne, papu, kaali ja sipuli sekä hamppu, pellava ja tupakka kotitarpeisiin.

Jatkuvat perättäiset katovuodet 1860-luvulla, Venäjältä tuotettu halpa vilja sekä karjataloustuotteiden maailmanmarkkinahintojen nousu vauhdittivat lypsykarjatalouden kehitystä ja niinpä Revonlahdelle syntyi kaksi talomeijeriä; Kallilan höyrymeijeri ja Sorvon käsivoimilla toiminut meijeri. Hyvän kotivoin valmistus ja lähikauppaan myynti joistakin taloista jatkui kuitenkin vielä pitkään, aina 1950-luvulle saakka.

Maan ja karjan antimet

Maa- ja karjatalouden kehittymistä vauhdittivat uudisasutus ja isojako, joka saatiin päätökseen Siikajokilaaksossa 1840-luvulla. Isojako vakiinnutti maanomistuksen, antoi maanomistajalle mahdollisuuden oman aikataulun mukaiseen pellonraivaukseen, viljelyyn ja metsänhoitoon. Se antoi vahvan itsenäisyyden tunteen ja kiintymyksen mahdollisuuden omaan maahan, mutta vähensi yhteistoimintaa ja yhteisöllisyyden tunnetta.

Luonnollisena jatkeena talomeijereille olivat käsinkierrettävät separaattorit ja 1900-luvun alkuvuosina perustetut osuusmeijerit. Revonlahden osuusmeijeri aloitti toimintansa Siikajoen rannassa vuonna 1922 ja jatkoi toimintaansa vuoteen 1946 ”kuntakeskuksessa”, jossa toimivat myös posti, osuuskauppa ja 2 pankkia. Maidon keräilyreitit oli järjestetty maidonlähettäjien toimesta joen molemmin puolin, mutta lähistöllä asuvat toivat maidon itse meijeriin, jossa valmistettiin voita aina Englannin vientiä varten.

Maanviljelyn kehittymisen mahdollisti uudentyyppinen kääntöaura, ”enliskan aura”, 1800-luvun lopulla. Aura oli kallis ja se hankittiin usein yhteisomistukseen, kuten rullakarhikin Revonlahdelle. Niittokoneen yleistyminen samoihin aikoihin tehosti heinänkorjuuta kuten hevosvetoinen haravakone hieman myöhemmin. Kasvituotannon tärkein keksintö ennen traktoria ja leikkuupuimuria oli kuitenkin puimakone, joka yleistyi 1900-luvun alussa. Kehitys kulki käsikäyttöisistä ja hevosen pyörittämistä puimakoneista höyryllä toimiviin eli lokomotiiveihin, joita voitiin käyttää myös pärehöylän tai meijerin koneistojen pyörittämiseen. Oulun läänin talousseura (nykyinen Oulun maaseutukeskus) sekä paikalliset koneosuuskunnat ja -yhdistykset auttoivat usein kalliiden maatalouskoneiden hankinnassa, mikä olikin varsin ripeää ja monipuolista. Vuoden 1940 tilastoista voidaan nähdä hankitun kylvö-, niitto-, harava-, puima-, ja lypsykoneita sekä traktoreita, mutta Siikajokilaaksoon on hankittu ensimmäiset leikkuupuimurit vasta 1960-luvulla.

Voimaa vedestä ja tuulesta

Siikajoki monine sivujokineen ja ojineen on tarjonnut oivallisen mahdollisuuden vesimyllyjen perustamiseen aina 1500-luvun loppupuolelta saakka. Joistakin Siikajokivarren myllyistä tuli hyvin suosittuja ja niihin tuotiin viljaa jauhettavaksi. Alajuoksun suurin ja suosituin mylly oli Revonlahdelle vuonna 1908 perustettu Ketunkosken vesimylly. Siellä jauhatustensa valmistumista odottelevat myllymiehet viettivät aikaansa pohtien seudun asioita ja uutisia, leikkiä laskien ja kepposia tehden. Revonlahden tiedetään olleen 1900- luvun alussa Siikajokilaakson huomattavin myllypitäjä, jossa toimi samaan aikaan seitsemän vesimyllyä ja neljä tuulimyllyä. Siikajokilaakso oli lähijokilaaksoihin verrattuna todellista tuulimyllyaluetta. Revonlahdella tuulimyllyjä oli parhaimmillaan kymmenen ja ne alkoivat poistua kyläkuvasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Monipuolista osaamista ja erikoistumista

Siikajokilaaksossa tiedetään 1800-luvulla ajan tapaan olleen hyvin monenlaista käsi- ja kotiteollisuutta, joka 1900-luvulle mentäessä synnytti muutamia pienyrityksiäkin. Suutareita, räätäleitä, nahkureita, nikkareita, ruukkumaakareita, seppiä, satulaseppiä, kellonvalajia ja juurikorien valmistajia löytyi tarvittaessa, mutta joka kylällä oli tyypilliset tuotteensa. Revonlahti oli alueen tärkein kudontakaiteiden, pirtojen ja rukkien tuottaja. Tuotteet olivat aikanaan monille perheille ”tuntuva leivänlisä” ja taito sukupolvelta toiselle siirtyi mestari/kisälliperiaatteella.

Siikajokilaakson ensimmäisiä varsinaisia teollisuuslaitoksia olivat Ruukinkosken potaskatehdas ja Ruukinkosken vesisaha.

Vapaaherra Pietari Brahen toimesta vuonna 1672 perustettu potaskatehdas, joka valmisti koivun tuhkasta saippuan ja lasin raaka-ainetta, ehti seitsemän toimintavuotensa aikana kärsiä sekä raaka-aine- että työvoimapulasta.

Raahelainen kauppias Lacke valitsi vuonna 1840 vesisahan paikaksi Revonlahden Kalliokosken. Kesällä pidettiin hieno avajaisjuhla viineineen ja sikareineen, mutta seuraavan kevään erityisen kova tulva vei koko laitoksen mukanaan. Uusi sahalaitos rakennettiin Ruukkiin, missä se toimi 1960-luvun lopulle saakka. Ajan mukana kehittyvä sahalaitos työllisti laitoksen työntekijöiden lisäksi paljon Siikajokilaakson väkeä; tukinkaatajia, kuljettajia ja uittomiehiä. Suurin osa Ruukinkosken sahan työntekijöistä asui yhtiön mailla. 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa sahalla oli 50 torpparia. Vanhenevien työntekijöiden sosiaaliturva oli lähes olematon ja työuransa sahalla tehneet joutuivat usein turvautumaan kunnan köyhäinhoidon apuun. Syntyi voimakas työväenliike ajamaan työläisten etuja ja vaatimaan uudistuksia. Revonlahden työväenyhdistys perustettiin vuonna 1906 ja siihen liittyi 47 jäsentä.

Siikajokilaakson teollisuuslaitokset olivat sotien välisen ajan muutaman henkilön työllistäneitä piensahoja ja myllyjä. Revonlahden Pöyrynkoskessa vuonna 1922 aloittanut voimalaitos Voima Oy Pöyry sahoineen oli näistä merkittävin.

Siikajokivarren sahojen toiminta vaati paljon puuta ja keväiset uitot toivat paljon tukkilaisia alueelle. Laajalla toiminnalla oli myös haittansa ja niinpä jo vuonna 1877 astui voimaan ensimmäinen lauttaussääntö, jossa oli määräyksiä muun muassa uiton ajankohdasta, vesimyllyjen, siltojen ja jokisuun lohipadon suojaamisesta puomeilla. Uittotoiminta tarjosi ansiomahdollisuuksia ja toi vaurautta myös alueen asukkaille. Monien uusien tavaroiden, muun muassa hopealusikoiden, taskukellojen, ompelukoneiden ja maataloustyökalujen, hankkiminen tuli nyt mahdolliseksi. Kahvi, sokeri ja tupakka yleistyivät. Aikakirjat kertovat, että kahvia juotiin ”pahimmissakin mökeissä, eikä se vielä riitä, vaan sitä tarjoillaan palvelusväellekin”. Vuonna 1913 piispa Koskimies totesi, että Paavolassa kahvinjuonti ”on tullut lähes paheeksi monelle”.

Kauppatoimintaa maaseudullekin

Laukkukauppiaat eli laukkuryssät hoitivat maaseudulla kaupankäynnin 1850-luvulle saakka. Maakaupan vapauduttua kaupunkien yksinoikeudesta vuonna 1859 Siikajokilaaksokin sai nopeasti omat maakauppiaansa. Revonlahden ensimmäisiä maakauppiaita olivat Sakari Huhta, Pekka Mestari, Albert Kapari ja Kustaa Kallila nuorempi. Kaupankäynti oli alkuaikoina yleensä vaihtokauppaa, mutta puutavara- ja meijeritoiminta alkoi tuoda rahaa maaseudullekin ja rahakauppa alkoi yleistyä.

Osuuskauppaliike alkoi kehittyä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen jälkeen ja Siikajokilaakso sai itsenäisyyden alkuvuosina ensimmäiset erikoisliikkeet; kirja-, kenkä- ja kemikaliomyymälät.

Eri vuodenaikojen markkinat yleistyivät. Kauppatoimintaa harjoittivat myös jotkut varakkaat talonpojat. Viroon ja Ruotsiin ulottuvilla ns. talonpoikaispurjehduksilla harjoitettiin merkittävää tavaroiden välitystä.  Pitkiltä kauppamatkoilta tuotiin ennennäkemättömiä tavaroita ja tarinoita toisenlaisesta maailmasta riitti kerrottavaksi moneksi iltapuhteeksi.

Kansanopetus - kirkon merkittävästä roolista kansakouluun

Kansansivistys oli kirkon tehtävä kansakoulun perustamiseen 1880-luvulle asti. Piispan- ja rovastintarkastuksissa luetettiin lapsia ja ripillä käymättömiä sekä tarkastettiin rippikoulussa olevien sisä- ja ulkolukutaitoa sekä kristinopin ja raamatunhistorian tietoja. Jokaisen seurakuntalaisen velvollisuus oli tulla katekismuskuulusteluihin, joita järjestettiin säännöllisesti kylittäin. Lukkarinkouluun oli mentävä niiden, joiden seurakunnan pappi oli havainnut tarvitsevan lisäopetusta. Toimintaa haittasi kirjojen puute. Lukkarinkouluakin ankarampi, viimeinen mahdollisuus oppia lukemaan, oli nk. laiskainkoulu eli pakkokoulu. 1700-luvun lopulla vakiintuivat lukukinkerit lukustoimituksineen, josta pidettiin kirjaa jokaisen kinkeripiirin asukkaan lukutaidosta. Kansakoulujen yleistyessä kinkerit muuttuivat 1900-luvun alkupuolella hartaustilaisuuksiksi. Siikajokilaaksossa on säilynyt varsin vahva kinkeriperinne.

Käytännössä koulupakkoa merkitsi Turun tuomikapitulin kiertokirje vuodelta 1740 (määräys 1763), joka määräsi lastenopetuksen tapahtuvaksi 12 ikävuoteen mennessä ja rippikouluun tulon viidennellätoista ikävuodella.

Pyhäkoulut huolehtivat omalta osaltaan luku- ja kirjoitustaidon kehittämisestä. Pyhäkoulutoiminnan juurtuminen osaan Siikajokilaakson kylistä oli vaikeaa. Tuomiokapitulille mennyt tieto kertoo esimerkiksi, että ”vanhemmat eivät pane lapsiaan näihin syystä, etteivät luule lasten oppia tarvitsevan eli niissä viisastuvan”.  Revonlahden pyhäkoulutoiminnan tiedetään käynnistyneen hitaasti 1800-luvun loppuvuosina ja olleen laimeaa 1900-luvun alkupuolellakin.

Kirkon tärkein kansansivistyksen muoto oli kiertokoulu. Siikajokilaaksossa sekin lähti verkkaisesti liikkeelle ja kohtasi suurta epäluuloa ja vastustusta. Jokilaakson ensimmäiset kiertokoulut aloittivat Siikajoella ja Revonlahdella vuonna 1869. Molempien seurakuntien yhteinen opettaja sai kuitenkin yleisestä tavasta poiketen palkkansa kunnilta. Koulun ylläpitoon osallistuivat talot kapalla jyviä. Vuonna 1870 Revonlahden kolmessa kinkeripiirissä kävi kiertokoulua 122 lasta, joista 60 poikaa. Molemmissa seurakunnissa kouluaika oli kolme viikkoa vuodessa. Vuonna 1875 Revonlahden kiertokoulua pidettiin jo 24 viikkoa talvisin ja seurakunta oli jaettu viiteen kiertokoulupiiriin; Kirkonkylä, Keskikylä, Ylipää, Alapää ja Lahtiranta. Koulua kävi vuosittain noin 80 lasta.

Lakisääteinen oppivelvollisuus tuli voimaan vuonna 1921, jonka jälkeen kiertokoulut tulivat vähitellen tarpeettomiksi. Revonlahti luopui viimeisenä Siikajokilaakson kunnista kiertokoulustaan vuonna 1937. Todellisesta luku- ja kirjoitustaidosta kiertokoulun toiminta-ajalta on varsin hataraa tietoa, koska kirkollinen lukuopetus painotti ulkolukua. Kirkollisen opetustyön suurempi arvo onkin aikansa ihmisten maailmankatsomuksen ja kristillisen elämäntavan vahvistamisessa sekä kristillisen tiedon lisäämisessä. Kirkko käytti varsin ankaria rankaisumuotoja lukutaidottomia kohtaan; sakkoja, jalkapuussa istuttamista ja avioliittoluvan eväämistä.

Kansakouluun ja siitäkin eteenpäin - entäpä jokapäiväinen toimeentulo

Vuonna 1866 annettu kansakouluasetus toi suuren huolen moneen kotiin. Kyseltiin:” Kuka tekee maatyöt ja huolehtii köyhistä, kun kaikista tulee herroja?” Vastustus oli kova lehdistön, pappien ja muun sivistyneistön innostamisesta huolimatta. Talollistenkin joukosta löytyi muutamia valistuneita kansakoulun kannattajia.

Revonlahden kuntakokous käsitteli kansakoulun perustamista ensimmäisen kerran Kustaa Kallilan aloitteesta 12.10.1881. Seuraavassa kokouksessa 13.12.1881 äänet menivät tasan ja puheenjohtaja Kallilan äänen turvin kansakoulu päätettiin perustaa. Revonlahden Keskikylän kansakoulu perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1891, kymmenen vuotta myöhemmin kuin Siikajokilaakson ensimmäinen kansakoulu, Siikajoen Ylipään koulu.

Ns. vanhan kansakoulun oppiaineet olivat pääpiirteittäin samat kuin nykyisessä peruskoulussa, vähän erinimisinä. Kouluvuoden päättyessä pidettiin tutkintopäivä, jossa vanhempien ja koulun johtokunnan kuullen ”tentattiin” vuoden mittaan opittua. Kouluviikko oli kuusipäiväinen, lauantaina kolmituntinen, jotta lapset ehtivät kotiin töihin. Koulupakkoa ei ollut ja niinpä talojen kevät- ja syystöiden aikoina oli paljon poissaoloja, jopa keskeytyksiä. Merkinnät, ”ei ole näkynyt”, ”jäänyt pois vanhempien tahdosta”, olivat päiväkirjassa tavallisia. Kuri oli kova. Vitsat, arestit ja luokan pimeässä kopperossa pitäminen saattoi kestää jopa 12 tuntia. Koulukurittomuudesta Revonlahdella kertoo vuonna 1911 Keskikylän koulun veistonopettajan Iikka Kämäräisen kirje johtokunnan puheenjohtajalle: ” Koska minun ei passaa enää kansakoululla poikien kanssa taistella, niin toimittakaa mies minun sijaani. Minä olen heittänyt pois, siitä ei tule mitään. Koettakoon muutkin. Se on pilalla koko kouluhomma.”

Koulun ja opettajan saaminen oli suuri asia kyläkunnalle. Monet opettajat olivat mm. raittius- ja nuorisoseuraihmisiä ja heillä oli paljon annettavaa kylän henkisiin harrastuksiin. Valtion palkkaa opettaja sai kaksi kertaa vuodessa. Kuntalaiset huolehtivat opettajan polttopuista ja kahden lehmän heinistä.

Kierto- tai kansakoulua pidemmälle eteni vain harva Siikajokilaaksosta 1900-luvulle mentäessä. Epäluulot, varattomuus ja koulujen puute esti sen. Turun ja Upsalan yliopistot olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ruotsinkieltä taitamattomien saavuttamattomissa. Revonlahtinen torpanpoika Jaakko Länkelä (1833 -1916) oli ensimmäinen ”korkeampaa sivistystä” saanut. Hänet vihittiin vuonna 1860 maisteriksi Helsingin yliopistossa Oulun yläalkeiskoulun ja Kuopion lukion jälkeisten opintojen päätteeksi.  Länkelä teki elämäntyönsä Jyväskylän Seminaarin äidinkielen opettajana. 1870- ja 1880-luvuilla kaikkialla Suomessa käytetyt suomenkieliset lukukirjat ovat hänen suurimmat saavutuksensa.

Siikajokilaaksossa oli 1920-luvulla useampia yrityksiä oppikoulutoiminnan käynnistämiseksi, mutta ne kariutuivat hetken toimittuaan rahapulaan. Vasta vuonna 1954 perustettiin Ruukin yhteiskoulu, samoihin aikoihin kuin muutkin Siikajokilaakson keskikoulut. Revonlahdella Greusin tilalla aloitti jo vuonna 1926 toimintansa Pohjois-Pohjanmaan maamieskoulu.

Asukkaat - keitä he olivat ennen meitä ja minne he muuttivat

Asukkaita Siikajokilaaksossa oli vuonna 1654 vain 806 ja vuonna 1960 jo 22 743. Väkiluku kasvoi nopeasti 1860-luvulta lähtien lapsikuolleisuuden pienenemisen seurauksena, joka puolestaan johtui parantuneesta hygieniasta ja rokotusten yleistymisestä.

1800-luvulle mentäessä kolme ylintä säätyä - aatelisto, papisto ja porvaristo - muodostivat säätyläisluokan eli herrasväen, vastapainona talonpoikainen rahvas. Herrasväen keskuksia olivat pappilat, joissa puhuttiin ruotsia. Rautatie, posti, apteekkilaitos, kansakoulu, kauppa ja teollisuus toivat uutta herrasväkeä. Maataomistavat talonpojat olivat kuitenkin Siikajokilaakson toimintojen perusta. He maksoivat pitkään melkeinpä kaikki verot ja hoitivat paikallisen itsehallinnon. Talonpoikia oli kahdenlaisia; maansa omistavat perintötalonpojat ja kruununtalonpojat, joiden maat omisti valtio, muttei sitä käyttänyt. Talonpojan tultua vanhaksi hän myi talonsa pojalleen syytinkiä vastaan ja sai näin turvatun toimeentulon loppuelämäkseen.

1600-luvulla Ruotsi-Suomessa syntynyt torpparilaitos oli varsin vahva Siikajokilaaksossa. Torpparit viljelivät maata, johon heillä ei ollut omistusoikeutta. Viljelmien kokonaismäärästä vuonna 1912 Revonlahdella oli torppia vielä 55 prosenttia. Vuokra maanomistajalle maksettiin taksvärkkinä eli päivätöinä maatalouden vuosirytmin mukaan ja tuotteiden luovuttamisena. Torpparin asema oli epävarma vuokrasopimuksen eli torppakontrahdin määräaikaisuuden vuoksi. Maanomistaja saattoi niin halutessaan ottaa torpparin raivaamat pellot tai rakennukset omaan käyttönsä. Näin tiedetään tosin aika harvoin käyneen Siikajokilaaksossa. Itsenäisten pienviljelijöiden ammattikunta syntyi vuoden 1918 torpparilain voimaantultua, jolloin torppareille tuli mahdolliseksi lunastaa torpat itselleen.

Ns. mäkitupalaisilla oli vuokralla vain pieni mökki perunamaineen ja he kävivät muualla töissä. Mäkitupalaisia talollisten lisäksi oli pappiloilla ja esimerkiksi Ruukin tehdaslaitoksilla. Revonlahdella mäkitupia vuonna 1912 oli 36.  Täysin maattomia asukkaita olivat itselliset, joita kutsuttiin joskus loisiksi tai hyyryläisiksi. Monet elivät kurjuudessa; mökkipahasissa tai olivat kokonaan ilman asuntoa.

Siikajokilaakson merkittävä väestön osa oli 1920-luvulle saakka vuosipalkolliset eli piiat ja rengit, jotka tekivät raskasta työtä taloissa. Heidät pestattiin taloihin vuodeksi kerrallaan. Vuosivapaan eli römppäviikon aikana piiat ja rengit palkattiin mahdollisesti uusiin taloihin. Monet pestattiin lähipitäjien taloihin, lähtivätpä jotkut jopa Amerikkaan asti römppäviikon vapaan aikana.

Alimman ”kastin” muodostivat ns. ruotivaivaiset, jotka kiersivät talosta toiseen. Heidän elämänsä oli kerjäämisen ja talollisten armeliaisuuden varassa.

Siikajokilaakson asukkaat joutuivat lähtemään ”leivän perään” kato- ja nälkävuosien aikaan. Vilkkainta muutto oli 1860-luvun katovuosina, mutta niiden jälkeen kaupunkien ja teollisuuskeskusten paremmat palkat sekä pohjoisen metsä- ja uittotyöt houkuttelivat muuttajia. Varsinaisen siirtolaisuuden aiheutti katovuosista johtuva huono taloudellinen tilanne. Väkeä lähti Ruotsiin, Norjaan ja Venäjälle. Pohjois-Norjaa pidettiin lähes kultamaana, vaikka sinne linnuntietäkin oli matkaa yli 600 kilometriä ja matka oli teiden puuttuessa tehtävä jalan tai suksin. Perillä vaatimaton elanto irtosi kalastuksella ja vähäisellä maanviljelyllä. Amerikan siirtolaisuus oli vilkkaimmillaan vuosina 1880-1919. Vaikka matka oli pitkä, vaikea ja kallis, Siikajokilaaksosta lähti tuolloin noin 5000 siirtolaista, Revonlahdeltakin 346 henkeä. Amerikka houkutteli vapaudellaan ja rikkaudellaan sekä aiemmin muuttaneiden kirjeillä. Suurin osa Siikajokivarresta lähteneistä asettui Minnesotaan tai Michiganiin ja ansaitsi elantonsa joko kaivostöissä tai ”farmareina”. Monet tarinat Amerikan siirtolaisuudesta ovat säilyneet meidän päiviimme asti ja monet näitten siirtolaispioneerien jälkeläisistä vierailevat sukunsa lähtösijoilla Suomessa.

Ns. työvaelluksia tehtiin Siikajokilaaksossa aina 1600-luvulta lähtien. Liivinmaa, Tukholma, Pietari sekä Kemi- ja Tornionjokilaakso tarjosivat osaksi vuotta köyhimmälle kansanosalle työtä ja kevensivät näin kunnan köyhäinhoitomenoja.

Vaikeita vuosisatoja - sotalaitoksen kehittyminen

Ruotsi-Suomi tarvitsi vuosina 1609–1617 Venäjää vastaan käydyn sodan miestappioiden vuoksi paljon lisää sotaväkeä. Salon suurpitäjän ns. väenotto pakko-ottona tehtiin 20.3.1618 ja silloin sotaan joutui lähtemään mm. Niilo Wirsu Revonlahdelta. Väenotosta ei pidetty. Sotaväkeen joutumisesta saattoi seurata vuosikymmeniä jatkuva sotiminen, ero läheisistä, sodassa kaatuminen, kulkutaudin tai nälän aiheuttama kuolema, lopullinen ero.

Pohjanmaalle perustettiin vuonna 1733 sotaväen saantia helpottamaan ns. ruotujakolaitos. 2-4 tilaa muodosti yhden ruodun, jonka tuli rauhan aikana antaa torppa sotamiehelle viljeltäväksi, työvaatteet sekä kyyditys ja muona sotilasharjoituksiin. Jos sotamies kaatui, ruodun tuli lähettää uusi mies tilalle.

Ruotutorppia perustettiin paljon. Niiden lisäksi Siikajokivarteen rakennettiin kolme sotilasvirkataloa eli puustellia päällystön käyttöön. Ns. vänrikin puustelli Moisa Revonlahdella oli yksi näistä kolmesta, mutta vuoden 1752 katselmuksessa Moisa todettiin kelvottomaksi, se myytiin pois ja ainakin vielä 1770-luvulla vänrikki peri pitäjäläisiltä ns. majoitusrahaa. Ruotujakolaitos lakkautettiin vuonna 1809, kun Suomi liitettiin Venäjään, mutta pian se elvytettiin toimimaan lähes edeltäjänsä tavoin. Lopullisesti järjestelmä lakkautettiin vuonna 1867 ja suurella vaivalla rakennetut torpat autioituivat ja rappeutuivat.

Vuonna 1878 sotalaitos järjestettiin uudelleen lain turvin. Yleisen asevelvollisuuslain mukaan jokainen 21-vuotias mies joutui arvannostoon, jossa ratkaistiin joko vakinaiseen väkeen tai reserviin joutuminen. Vaikka näitä ns. ”vanhan väen” asevelvollisuuden vaatimuksia pidettiin helppoina, moni Siikajokilaakson nuorukainen lähti Amerikkaan välttääkseen armeijan. Amerikkaan meno kiihtyi 1900-luvun alkuvuosina Venäjän hallituksen toteutettua vastoin suomalaisten tahtoa nk. uuden asevelvollisuuslain, jonka mukaan suomalainen saattoi joutua asepalvelukseen minne päin Venäjää tahansa. Viranomaiset eivät myöntäneet passeja nuorille miehille, mutta Siikajokilaaksostakin lähti joukoittain nuoria passitta Ruotsiin ja sieltä eteenpäin.

Sotia ja hävitystä vuosisadasta toiseen

Kun Ruotsi-Suomi alkoi asuttaa vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhan mukaisia raja-alueitaan, Venäjä aloitti jatkuvat hävitysretket ja sodat, joista Siikajokivarressakin jouduttiin kärsimään.

Venäläisten suurhyökkäys vuoden1496 kesällä ulottui alueellemme. Vuosina 1570 -1595 venäläiset tunkeutuivat monena vuonna Siikajokivarteen, surmasivat väestöä ja polttivat taloja. Useat paikannimet tuolta ajalta, kuten Vahtineva, kertovat vihollisten liikkeistä tiedottavien vartiostojen asettamisesta. Vartioinnista huolimatta venäläiset polttivat talvella 1592 koko Siikajokilaakson. Lapinkylän veroluettelossa on tuolta vuodelta merkintä:

” Venäläiset ovat polttaneet koko kylän - kuusi taloa - jonka jälkeen asukkailla ei ole mitään omaisuutta; vainolaiset kulkevat siellä vuosittain. 

Oli pelättävissä koko jokilaakson autioituminen, kunnes Salon ja Siikajoen välille asetettu 4000 miehen nostoväki pystyi ajamaan vihollisen alueelta ja jopa vastaamaan iskuihin Venäjän puolella. Täyssinän rauhansopimuksen jälkeen vuonna 1595 Pohjois-Suomi liitettiin lopullisesti Ruotsiin.

Nuijasota vuosina 1596 -1597 oli sisällissota, jossa talonpojat nousivat aatelistoa vastaan ja joka päättyi talonpoikien karvaaseen tappioon. Ei ole varmuutta siitä, osallistuiko Siikajokilaakson miehiä taisteluun.

Suomen maaperä säästyi 1600-luvulla sodilta, vaikka Saksassa käyty 30-vuotinen sota (1618 -1648) vaatikin sotaväen ottoja ja näkyi meillä kiristyneenä verotuksena.

Venäläiset miehittivät maamme nk. ison vihan (1714 -1721) aikana. Kiertelevät kasakkapartiot ottivat vankeja, kiduttivat ja tappoivat, polttivat taloja ja varastivat viljaa ja karjaa. Siikajokilaakson asukkaista 30,5 % (305 henkeä) vietiin Venäjälle. Väestö yritti paeta vihollista kaukaisiin korpiin piilopirtteihin tai maan pohjoisempiin osiin sekä Ruotsiin. Pappilat ja kirkot olivat erityisen hävityksen kohteita. Tuskin mikään Siikajokilaakson pappiloista säästyi tuholta. Kirkkoihin kohdistunut tuhoaminen ja kaiken varastaminen koettiin hyvin raskaasti. Arveltiin, että Jumala varjelisi huonettaan, ja olihan kirkkojen kalustot hankittu suurin uhrauksin. Väestö yritti vastarintaa, muodostettiin sissijoukkoja eli kivekkäitä. Tiedetään, että Siikajoella vuonna 1715 talonpojista kootun 50 miehen turvapartion vihollinen surmasi kokonaan. Alueen toipuminen vainon vuosista kesti kauan ja sitä vaikeuttivat ajanjaksolle sattuneet hallavuodet sekä ruttoepidemia. Vähitellen päästiin uuteen alkuun, pakoon lähteneet palasivat ja satojen menetettyjen talojen elämä alkoi alusta. Toipumista helpotti tervanpolton aloittaminen.

Suomen maaperä joutui suurvaltojen Ranskan, Englannin ja Venäjän sekä Ruotsin pelinappuloiksi ja Siikajokilaakso sotanäyttämöksi ns. Suomen sodassa vuosina 1808 -1809. Venäläiset hyökkäsivät Suomeen talvella 1808. Suomen rintaman ylipäällikölle Klingsporille annettiin käsky pitää joukot lyömättöminä ja perääntyä Pohjanmaalle, koska suurinta uhkaa odotettiin Tanskan suunnalta. Venäläiset olivat jo kuitenkin Siikajokilaaksossa, jossa monin paikoin käytiin kiivaita taisteluita. Vihollisen eteneminen saatiin pysäytettyä 18.4.1808 Siikajoen taistelussa ja omien perääntyminen loppui, mikä nostatti suomalaisten joukkojen mielialaa. Monivaiheista Revonlahden taistelua 27.4.1808 pidetään Suomen sodan ensimmäisenä suunniteltuna taisteluna ja sen jälkeen saadaan vihollinen perääntymään. Revonlahden taistelu kesti vain kaksi tuntia kirkon ja pappilan tienoilla sekä Penttilän talon kohdalla. Venäläisten tappiot olivat suuret; noin 200 kuollutta, vankeja 416 sotamiestä sekä kenraali Bulatov ja seitsemän muuta upseeria. Koko venäläisten kuormasto, liput ja tykit jäivät Revonlahdelle. Suomalaisten tappiot olivat 16 kaatunutta, joista kaksi upseeria sekä noin 80 haavoittunutta. Revonlahden voiton jälkeen käänne sodassa oli tapahtunut, armeijan voittokulku etelää kohti alkoi, eivätkä suomalaiset jaksaneet lähteä ankarassa lumipyryssä pakenevaa vihollista ajamaan takaa. Paksussa ja pehmeässä lumessa käyty taistelu oli vienyt voimat.

Tuon aikainen sodankäynti ei koskenut siviilejä, vain armeijat taistelivat. Monet revonlahtiset joutuivat kuitenkin todistajiksi pappilan pihassa tapahtuneeseen ”pistinteurastukseen” ollessaan suorittamassa venäläisten heille määräämää kuljetustehtävää. Kerrotaan, että he taistelun päätyttyä ryöväsivät kaatuneilta venäläisiltä kaiken arvokkaana pitämänsä.

Pulkkilan taistelu ja siinä saavutettu voitto 2.5. 808 avasi lopullisesti suomalaisille tien Savoon. Erikoisuutena Pulkkilan rajusta taistelusta kerrotaan, että taistelussa kaatuneet haudattiin samaan lähes kahdensadan sotilaan joukkohautaan, voitetut alle ja voittajat päälle.

Suomen sota päättyi vuonna 1809, jolloin Suomi liitettiin Venäjään ja näin päättyi monisatavuotinen yhteiselo Ruotsin kanssa. Väestön pelkäämät ison vihan aikaiset vainot eivät toistuneet. Kuri venäläisten joukoissa oli hyvä ja Venäjän tsaari Aleksanteri 1. halusi vastoin sen aikaisia tapoja kohdella voitettua hyvin.

Autonomian aika Venäjän yhteydessä oli rauhallista kautta Suomessa. Suomen sotaväki oli lakkautettu vuonna 1905, joten suomalaiset eivät joutuneet ensimmäiseen maailmansotaan. Sota tuntui kuitenkin meillä mm. elintarvikesäännöstelyinä, hintojen nousuna ja kansalaisvapauksien rajoituksina. Se näkyi myös esimerkiksi Siikajoella, jossa oli venäläisiä sotilaita rannikkovartioinnissa pelätyn saksalaisten maihinnousun vuoksi.

Kesällä 1917 jännitys sosialistien ja porvariston välillä alkoi kiristyä. Siikajokilaaksossakin alkoi esiintyä maataloustyöväen lakkoja paremman palkan ja kahdeksantuntisen työaikalain puolesta. Venäjällä lokakuussa 1917 puhjennut bolsevikkien vallankumous sai aikaan meillä työväen perustamat punakaartit. Porvariston vastaus oli suojeluskuntien perustaminen, vaikka ne naamioitiinkin alkuvaiheessa urheilu- tai palokuntaharrastukseksi. Tilanne kärjistyi päivä päivältä ja Suomi oli pian kansalaissodassa punaiset ja valkoiset vastakkain. Siikajokilaaksossa ei tehty sodan aikana suuria väkivaltaisuuksia puolin eikä toisin, joten paluu sodan jälkeiseen elämään oli helpompaa kuin monilla muilla alueilla. Kansalaissodan jälkeen Siikajokilaakson työväentalot joko suljettiin tai ne joutuivat tuhopolttojen kohteeksi. 39 Paavolan ja Revonlahden kapinaan osallistunutta punaista passitettiin Etelä-Suomen vankileireille, heidän joukossaan Revonlahden punakaartin johtaja Tuomas Kujala, joka menehtyi vankeusaikana. Elintarviketilanne vaikeutui sekä maailmansodan että kansalaissodan vuoksi ja jouduttiin turvautumaan jopa pettuleipään. Kulkutaudit raivosivat ja ns. Espanjan kuumeeseen menehtyi vuosien 1918 -1920 aikana 118 ihmistä Siikajokilaaksosta.

Siikajokilaakson rauhallinen elämänmeno katkesi syksyllä 1939, kun Suomi joutui sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tilanteeseen osattiin varautua; jo kesällä järjestettiin reserviläisten harjoituksia, Karjalan kannaksella tehtiin linnoitustöitä, kuntiin perustettiin väestönsuojelulautakuntia, syyskuussa järjestettiin koko maan kattava väestönsuojeluviikko ja lokakuussa toimeenpantiin liikekannallepano. 105 päivää kestänyt talvisota syttyi 30.11.1939 Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen. Suurin osa Siikajokilaakson miehistä taisteli Karjalan kannaksella, Kuhmossa, Suomussalmella ja Pelkosenniemellä. Maaliskuussa 1940 saatiin aselepo aikaan. Suomalaiset olivat tuolloin puutteellisesti varustautuneina ja vihollisen ylivoiman edessä hyvin väsyneitä. Miestappiot olivat suuret, Siikajokilaakso sai 143 sankarivainajaa. Seurasi runsaan vuoden mittainen rauhankausi ja monille uuden elämän rakentaminen ilman sodassa menehtyneitä läheisiä.

Neuvostoliitto aloitti sotatoimet uudelleen kesäkuun lopulla vuonna 1941. Siikajokilaakson miehet saivat nyt komennuksen Uhtuan, Kiestingin ja sodan loppuvaiheessa Karjalan kannaksen rintamille. Suomalaisten hyökkäysvaihe päättyi joulukuussa, johon mennessä Siikajokilaaksosta oli menetetty 170 miestä. Seurasi rauhallisempi ns. asemasodan vaihe, jolloin saatiin nähdä lähiomaisia, ja vanhempia ikäluokkia kotiutettiin. Miestappioita tuli sodan tässäkin vaiheessa, Siikajokilaaksosta 130 sankarivainajaa.

Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen liittoutuneitten Normandian maihinnousun jälkeen 9.6.1944. Suomalaisten joukot keskitettiin Kannakselle torjumaan vihollisen ylivoimaa. Noin kolme kuukautta kestäneiden taistelujen aikana Siikajokilaakso menetti 120 miestä. Sotatoimet loppuivat 4.9.1944, mutta osa miehistä joutui vielä ajamaan entisiä saksalaisia aseveljiä pois Suomesta ns. Lapin sodassa, joka päättyi huhtikuussa vuonna 1945. Toinen maailmansota eri vaiheineen vaati Siikajokilaaksosta 702 miehen hengen, Revonlahden 45 sankarivainajaa heidän joukossaan.

Rintamamiehet joutuivat elämään jatkuvan pelon alla ajoittain lähes epäinhimillisissä oloissa. Helppoa ei ollut kotirintamallakaan; pelko sodassa olevien läheisten puolesta, pula työvoimasta, elintarvikkeista ja vaatteista oli jokapäiväistä. Syyskuussa 1939 alkanut säännöstely jatkui vuosia sodan päättyä. Lähes kaikki oli kortilla. Joillakin oli rahaa, muttei ollut, mitä ostaa. Kekseliäisyys kukoisti, kasvatettiin ”kessua”, vaihdettiin hyödykkeitä. Ankaraan työvoimapulaan toivat helpotusta lapset, lomalla olevat rintamamiehet ja Ruukin sotavankileirin vangit. Elämää ja maanviljelystä vaikeuttivat myös rintamalle pakkoluovutetut hevoset sekä armeijalle luovutettavat teuraat, vilja ja perunat. Ns. mottitalkoot olivat sodan ajan yksi tärkeimmistä yhteistoiminnan muodoista ja tärkeää koko maan energiahuollon kohentamiseksi.

Naiset suorittivat ilmavalvontaa. Ikkunat pimennettiin. Hälytyksiä tuli venäläisten lentokoneiden lentäessä Siikajokilaakson yli pommittamaan Oulua. Alueelle ei kohdistunut sotatoimia kuin kerran vahingossa. Venäläiset eivät löytäneet hyvin pimennettyä Oulua sumuisena syysiltana, vaan pudottivat pomminsa valaistulle Revonlahden Pöyryn voimalaitokselle. Aineellisia eikä henkilövahinkoja tullut, koska pommit eivät osuneet rakennuksiin.  

Kotirintaman suuri haaste oli evakoiden tulo. Siikajokilaaksoon ensimmäiset pakolaiset tulivat jo joulukuussa 1939. Heidät oli asutettava ja ruokittava. Aluksi evakot majoitettiin julkisiin rakennuksiin, myöhemmin koteihin. Siikajokilaaksoon määrätyt Viipurin läänin evakot palasivat kotiseudulleen takaisin suomalaisten vallatessa Karjalan takaisin. Suomalaisten jouduttua perääntymään kesällä 1944 alkoi uusi pakolaisvirta, joukossa myös inkeriläisiä.  Siikajokilaaksoon jäi elämään pysyvästi siirtokarjalaisia, jotka saivat pika-asutuslain pojalta tilat menetettyjen kotien tilalle. 

Siikajokilaaksoon, niin kuin koko Suomeen, jäi pysyvät merkit sodasta. Miehiä menetettiin, sotainvalideista, sotaleskistä ja -orvoista oli huolehdittava. Toisaalta, väen ja kulttuurin rikastuttajia saatiin Karjalasta.

Yhteisistä asioista päättäminen ja tuomitseminen

Kihlakunnan käräjät on vanhin tunnettu paikallishallinnon toimielin, jonka toimialaan kuuluivat lähes kaikki yhteisön asiat mm. veroasiat, väenotto, seurakunnalliset kysymykset ja köyhäinapu. Kihlakunnan tuomari seurueineen kiersi tuomiokunnassaan ja piti jokaisessa hallintopitäjässä kolmet käräjät vuodessa. Päätösvaltaa käyttivät maata omistavat ja veroa maksavat talonpojat, paitsi oikeusasioissa pitäjittäin muodostettu 12-miehinen lautakunta. Pitäjänkokoukset syrjäyttivät varsin pian käräjät, joista tuli puhtaasti oikeusasioita käsittelevä elin. Pitäjänkokoukset pyrkivät sovitteluratkaisuihin, halusivat välttää asioiden siirtoja kihlakunnan käräjille. Pitäjänkokoukset päättivät, paitsi kirkollisista asioista, myös mitä moninaisimmista maallisista asioista. Esimerkiksi vuonna 1767 Siikajoen pitäjänkokous antoi tarkkoja määräyksiä pyhäpäivän vietosta, kirkkokurista ja kortinpelaamisesta. Talollisilla oli pitäjänkokouksen kautta vaikuttamisen lisäksi mahdollisuus osallistua Ruotsin valtiopäiville, vaikka siellä vaikuttamismahdollisuuksia pidettiin aika pieninä. Siikajokilaaksosta oli Ruotsin vallan aikana valtiopäivillä kolme talonpoikaa, vuonna 1793 revonlahtinen Juho Lahdenperä.

Vuoden 1865 annetun asetuksen mukaan Suomessa erotettiin kunta ja seurakunta hallinnollisesti toisistaan, vaikka alue jäi samaksi. Siikajokilaaksossa erityisesti talonpojat vastustivat uudistusta voimakkaasti, sen ei nähty tuovan mitään uutta eikä hyödyllistä tuttuun pitäjänkokousjärjestelmään verrattuna. Uudistuksen myötä pitäjänkokouksen korvasi kuntakokous, jota johti kolmeksi vuodeksi kerrallaan valittu puheenjohtaja. Äänioikeutettuja olivat vain veroa maksavat kuntalaiset, ei kuitenkaan ”toisen isäntävallan alainen”. Näin päätöksenteon ulkopuolelle jäivät mm. torpparit, mäkitupalaiset, palkolliset ja itselliset talonpoikien vastatessa päätöksenteosta varallisuuden mukaan määräytyvällä äänimäärällä. Naimattomat ja leskinaiset olivat myös äänioikeutettuja, mikäli olivat onnistuneet hankkimaan omaisuutta ja elättivät itsensä. Kuntakokouksia pidettiin tarpeen mukaan aluksi pappilassa, lukkarilassa tai kirkossa, myöhemmin puheenjohtajan talossa ja kunnantuviksi rakennetuissa taloissa. Kokouksista pitivät pöytäkirjaa kunnan palkkaamat kunnankirjurit. Kuntakokouksen korvasi 1910-luvulla yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu kunnanvaltuusto. Näin kunnallisesta päätöksenteosta pääsivät osallisiksi kaikki kunnan äänioikeutetut.

Teksti: Anni Häikiö

Lähteet: 

• Siikajokilaakson historia I , Mauno Hiltunen, Aulis Forss, Janne Vilkuna 

• Siikajokilaakson historia II 1860-1960, Risto Vilmusenaho 

• Siikajokilaakson paikallishistorian opetusmoniste, Risto Vilmusenaho 1986